Miten meistä tuli hulluviima

Käveltiin pellolla. ”Kulahtaneet lutkat” hyvä nimi teatteriryhmälle. Toinen suostui. Teatteriryhmän voi perustaa. Nimeä hiotaan. Jotain hullua. Onpas kova tuuli. Kyllä se vielä keksitään. Pyydetään mukaan kolmatta, kolmas on hyvä. Sitä, joka osaa ommella. Ompeli puvut Myrkkyomenaan. Ai se. Sama joka äityi myöhemmin näyttelemään, oikein monologin. Hyvä niin. Osasi ommella ne helmetkin sormukseen, kun muut juorusivat. Siinä sivussa sen elämä muuttui. Nyt sitä pitää pitää helmasta kiinni. Hyvä niin. Pyydetään joku mies. Mies on hyvä olemassa. Pyydetään se, joka osaa pystyttää puolijoukkueteltan. Siitä tulisi hyvä näyttelijä. Ja tuli. Paitsi kerran yksi suuttui sille, eikä se enää näytellyt. Vaan lavasti. Hyvä niinkin. Yksi sanoi, että se haluaa ohjata, toinen voi näytellä. Toinen sai pääosan. Hyvä niin. Hinku miettiä paikkoja. Se vesitorni juna-asemalla. Siihen mahtuu kolme katsojaa. Hieno paikka, saisiko siihen A-oikeudet. Sanoi se toinen, joka oli tarjoillut. Museon vanha päärakennus, hyvä tunnelma, mahtuu 23 katsojaa, aika paljon. Romahtava tiilirakennus joen rannassa. Vallataan se! Päädyttiin museoon. Sähkö pyydettiin naapurilta, mentiin roikka kädessä soittamaan ovikelloa. Kyllä oli kiva naapuri. Teatteritoiminnassa tarvitaan suhteita. Nyt meillä on, oikein sähköinen. Ai se oli hyvä näytelmä. Oikein hyvä. Eräs katsoja, ystävä vanha, ei toipunut ennalleen portaista. Hyvästelimme häntä sairaalassa. Hän sai lähteä kuten toivoi, elämän keskeltä. Elämä jatkui. Syntyi pieniä ihmisiä, tulevia esiintyjiä.

Toinen kesä. Lehtijuttu yhden kaljusta. Osattiin ottaa lehdistö. Vaikka lehdistö se meidät otti, untuvikot. Pääosassa oli taas vasta-alkaja, kuinkas muuten. Oli tyytyväinen, sai urahaaveen, siitä tuli ammattilainen, osaa heittää keilankin ilmaan ja ottaa kiinni. Ylpeitä ollaan. Hieno homma. Eikä tässä vielä kaikki, kaikki näyttelijät, niitä oli jo kahden näytelmän verran. Oli se räävitön, joka kerran lähti huvipuistoon, vaikka oli näytös! Yhden piti paikata, se taisi olla sen salainen haave. Räävitöntä ei enää voi paikata, siitä on tullut liian hauska paikattavaksi. Oli se toinen hauska, joka sai aina näytellä ämmänretaleet, ne kun on hillittömiä, mutta se halusi edes kerran olla nuori ja hehkuva, hehkuva siitä tulikin, ja hytkyvä. Ja se oli hyvä siinä, ai että! Entäs se komistus, joka pakeni ulkomaille ja tuli takaisin, ja jonka kanssa takahuoneessa on hilpeää. Tule taas takas! Ja entäs se poliittinen uraohjus, muistatko, se lamppu on vielä löytymättä, rikkimenneen tilalle. Mutta riittää jos halaa. Ja on uskottava stakella. Vielä on se, joka miehen löysi, näytäntökausien välissä, sen saman miehen, joka esiintyi joka toinen kesä, ja tämä toinen joka toinen kesä. Eihän sitä kauaa kestä tuloksetta, hedelmällisiä kun ollaan, että aina vauva sille ja vauva tälle, ja sinne ja tänne, hedelmällinen harrastus! Mutta kyllä hän oli kaunis punaisessa puvussaan, eikö nainen silloin ole kauneimmillaan, kun odottaa, eikä vielä tiedä, että odottaa. Tai ainakaan me ei tietty, kun ei kerrottu! Entäs se mies, tämä isäksi tullut, onko osaa, jolle ei olisi antautunut.

Juhlia me osasimme, ensi-illat, ja rapukestit, näytelmän hautajaiset ja joka iikan ylioppilasbileet. Ainut, että kukaan ei juo itseään tunneliin, vaan maailmanpyörään, mikä onkin paljon mukavampi paikka oksennella. Eikö vaan? Mitä arvelee se, joka pyydettiin mukaan parhaalla perusteella, kun osasi olla gorillasti, roikkui ja mölisi. Lahjakkuus, joka vielä hoitaa elämämme myynnin.

 

Hulluviima